Olen jo useampana lukuvuonna ohjannut opettajaopiskelijoita tutkimaan omaa käsityökulttuuriaan samannimisen kurssin seminaarityön yhteydessä. Seminaarityön tehtävänä on siis ottaa tarkasteluun joku vanha, itselle (suvulle, alueelle) merkityksellinen käsityö. Tärkeää on, että käsityö jotenkin puhuttelee, kiinnostaa, ja että voi haastatella ikäihmistä, jolla on muistoja, kokemuksia käsityöstä. Kuuntelen ja luen näitä seminaaritöitä tippa silmässä, sillä niin ihastuttavia ja koskettavia tarinoita niistä löytyy.

Monet tarinoista liittyvät jotenkin lapsuuden muistoihin. Tänä lukuvuonna muistoja herättivät mm. mummolan seinätekstiili, äidin ja mummon yhteinen kesäkäsityö (ryijy), mattokuteiden selvittämisessä ja kerimisessä auttaminen, mummon tekemä prinsessasatuihin johdatteleva kanavatyö, mummun vintin raanu ja prinsessaleikeissä käväissyt kastemekko. Seminaaritöissä tulee usein esille se, että lapsuuden muistoihin liittyvät käsityöt ovat tuttuja, mutta toisaalta tuntemattomia eli käsitöiden taustoista ja merkityksistä ei tiedetä paljoakaan. Seminaarityö ikään kuin antaa tilaisuuden selvittää tarkemmin tuttuihin käsitöihin liittyviä taustoja ja merkityksiä haastattelemalla siitä tietäviä ihmisiä.

Seminaaritöistä ilmeni myös se, että ”nurkkien penkominen” oli tuottanut tulosta. Jotkut olivat penkoneet mummolan vinttiä ihan konkreettisestikin mummon kanssa, osa symbolisesti, mummolan valokuvia katsellessa. Löytyi esimerkiksi mummin kutomia pellavapyyheliinoja, huutokaupasta hankittu fransu, isoisoäidin valmistamat neulakintaat, mummin 16-vuotiaana taidokkaasti kirjoma pöytäliina, mummon käsityöpussi, puolison mummon taidokkaasti neulomat kirjoneulelapaset ja vaarin valmistama käsilaukku.

Löytyneet käsityöesineet ovat jo sinänsä mielenkiintoisia, mutta vielä mielenkiintoisempia niistä tekee niihin liittyvä muistelu ja vuorovaikutus. Tämän myötä herää selvästi arvostus suvun ikäihmisten työtä kohtaan, josta ohessa muutama lainaus seminaaritöistä.

”Tätä seminaarityötä tehtäessä olen oppinut arvostamaan sitä aikaa, työtä ja rahaa, mikä Mummoltani on mennyt hänen tehdessään kaikki ne kanavatyöt.”

”Sain selville paljon sellaisia asioita, joista ei aikaisemmin ole ollut puhetta sukulaisteni kanssa. Kurssin myötä on tullut myös halu vaalia vanhoja käsitöitä ja olenkin harmitellut kun omat koulussa tekemäni käsityöt ovat hukkuneet jonnekin. Olen myös oppinut arvostamaan sitä työn määrää mitä käsillä ennen vanhaa tehtiin.”

”…hän kertoi minulle pöytäliinasta, jonka oli kirjonut ollessaan 14-vuotias. Kiinnostukseni heräsi välittömästi ja pyysinkin häntä näyttämään liinaa minulle. Itselleni merkitsi paljon, että pystyin sitomaan omaa käsityökulttuuriani sukuni käsityökulttuuriin ja seminaarityön avulla osoittamaan arvostukseni mummoni kädentöitä kohtaan”

”Mummi ilahtui kiinnostuksestani pyyhkeitä kohtaan ja tarjosi niitä minulle, josta olin totta kai innoissani.”

”Käsityökulttuurin perusteet -kurssin myötä olen oppinut yhä enemmän arvostamaan vanhoja perinteisiä käsitöitä ja oppinut paljon omasta käsityökulttuuristani. On ollut mielenkiintoista tutkia ja haastatella sukuni ikäihmisiä kurssin tiimoilta.”

Opiskelijat näyttäisivät myös ymmärtävän vuorovaikutuksen merkityksen niin itselle kuin myös toisellekin, johon liittyen lainaus seminaarityöstä.

”Tämä työ innosti minua paneutumaan ja selvittämään oman sukuni käsityöhistoriaa, mistä olen kovin iloinen. Aikaisemmin en ole osannut kiinnostua tällaisesta. Onneksi kuitenkin nyt tarjoutui hyvä tilaisuus, vielä kun Liisa-mummonikin on elossa. Keskustelimme mummon kanssa asioista, joista emme aikaisemmin ole juurikaan puhuneet. Tämä oli hyvin virkistävää niin minulle kuin varmasti myös mummolleni. Luulen, että mummoni on ylpeä ja otettu minun mielenkiinnosta vanhoja asioita ja käsitöitä kohtaan.”

Vuorovaikutus ei välttämättä jää haastattelun tasolle, vaan se saattaa johtaa yhteiseen toimintaan, esim. tiedonhankintaan, kuten kastepuvun taustoja selvittäneen opiskelijan työssä kävi.

”Alun perin isäni arveli, että niitä olisi noin 30, mutta innostuttuaan aiheesta hän teki sukupuun, johon merkkasi kaikki, jotka mekossa on kastettu. Hän kyseli Myllynevalta kaukaisimpien sukulaistemme käyttämästä kastemekosta, jotta saimme varmuuden asiasta. Sukupuun tekemisessä auttoi myös se, että mummoni harrasti aikoinaan sukututkimusta ja hänen löytämät ja saamat todisteet löytyvät on arkistoitu meille. Loppujen lopuksi sukupuussa oli 53 tässä mekossa kastettua ihmistä, viimeisimpänä pikkusiskoni. Nyt aionkin liittää kastemekon mukaan tutkimukseni tulokset, mekon tarinan ja siinä kastettujen nimet. Kastepuvun historian kautta opin paljon 1920 -luvun, pula-ajan ja 1980 -luvun käsityökulttuurista.”

Tehtävän kautta tulevat opettajat oivalsivat, että myös koulun käsityönopetuksessa voisi tukea ikä-ihmisten ja lasten vuorovaikutusta.

”Puhuessani äitini ja mummini kanssa niistä, niiden tunnearvo kasvoi entisestään. Oli hienoa tutustua tilkkumattojen tekoon. Niitä tutkiessani kävi mielessäni, että joskus voisin tehdä itsekin tällaiset matot. Itse pitäisin äitini tapaan yksivärisistä matoista. Tulevana opettajana aloin miettiä tilkkumaton koulusovellusta. Yläasteikäisten lasten kanssa saisi tilkkumaton varmasti aikaiseksi, koska tilkkumaton ohje ei tunnu kovin vaikealta. Samalla oppilaat voisivat harjoitella suunnittelemista ja saada käyttöesineen. Tilkkumattoa tehdessä voitaisiin teemaksi ottaa kierrätys, mikä oli lähtökohta jo mammani aikana. Hienoa olisi myös se, jos tähän prosessiin saataisiin mukaan joku vanhempi henkilö, joka kertoisi tilkkumattojen tekemisen historiaa. Valitettavasti oma mammani ei ole enää elossa, jotta olisin häneltä voinut kysyä tarkemmin mattojen teosta, mutta onneksi mummini muisti niistä paljon. Tällainen vanhemman ihmisen kokemus toisi lisäulottuvuuden koulukäsityöhön.”

Sokerina pohjalla vielä yksi ajatuksia herättävä tarina, jossa mielestäni kiteytyy tarinoiden kertomisen merkityksellisyys niin ikäihmisille kuin nuoremmillekin.

”Muistan pidelleeni pienenä käsissäni karheita lankakeriä, joilla tuntui olevan pitkä tarina. Isovanhempien luona puhuttiin usein evakkoreissuista ja Karjalasta, josta he molemmat olivat kotoisin. Lankakerät olivat päätyneet isoäidilleni hänen isänsä talon tyhjennyksen yhteydessä – ne kun olivat kulkeneet pitkän matkan heidän kotiseudultaan Helsinkiin ja nyt ne kaipasivat uutta sijoituskohdetta. Päästessäni ylioppilaaksi keväällä 2009 törmäsin yllättäen uudelleen noihin karheisiin pellavalankakeriin. Kerät olivat tosin muuttaneet muotoaan, sillä pitelin käsissäni liinaa, jonka mukana tulleessa kortissa luki sanat: ”Onnea Taimille pellavapyyhkeen myötä, jonka pellavat Rajamäen pappa eli isoisoäitisi isä kasvatti ja vaija eli isoäitisi isä jälkipolville säilytti”. Lapsuudessani tapaamieni pellavalankakerien pitkä matka oli siis päättymässä liinan myötä minun talouteeni. Kuinka hienolta kuulostaakaan, että käyttööni tuleva tuote on kulkenut niin pitkän ja monivaiheisen matkan. Tämän kurssin myötä muistinkin yhä kaapissa käyttöään odottava liinan, jonka historiasta en loppujen lopuksi vieläkään tiennyt juuri sen enempää. Päätin siis lähteä selvittämään liinani tarinaa, kun isovanhempani vielä elävät ja mummulla varmasti olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan pellavista, pellavalankojen valmistamisesta, sekä niiden pitkästä matkasta Suomeen.”

Tarja Kröger
Yliopistonlehtori (käsityötiede)
Itä-Suomen yliopisto